Yllätyn aina siitä, miten paljon iloa aurinko voi tuottaa. Lähdimme tänään Laurin kanssa kävelylle kaupungille ilman takkeja. Jo se tuotti suunnatonta onnea. Lauri sanoi, että haluaisi osata parkourata. Emme jääneet murehtimaan sitä, vaan toteutimme halun ilman "osata" sanaa. Pompimme aitojen yli ja roskisten päälle. Pelleilimme, mutta aktiivisuus nosti adrenaliinitasoja, enkä pystynyt olemaan hymyilemättä. Tampere oli kaunis ja keväinen.
Kotimatkalla kävimme Tuomiokirkossa, jonka ovi oli auki. On pitkäperjantai. Kirkossa oli paljon ihmisiä ja yläpuolellamme tasanteella lauloi kuoro. Puhujaa ei ollut, oli vain musiikkia. Avonaisesta ovesta tuli valo, joka osui alttariin. Takariviin istui alkoholisti, jonka tyhjät tölkit kolisivat kassissa. Hän tuli yhtä myöhään kuin mekin, tilaisuus oli loppumaisillaan. Kun viimeinen laulu lakkasi, taputettiin. Se tuntui ihanan kapinalliselta. Minä taputin, Lauri taputti, alkoholisti takanamme taputti. Lähdin kostunein silmin. Kosketti. Yritin miettiä, mikä siinä kosketti ja luulen syyn olevan se, että hetken aikaa me kaikki kirkossa olijat muodostimme yhteisön, johon kaikki kuuluimme tasa-arvoisina ja johon kaikki olimme tervetulleita.
Olen viime viikkoina miettinyt tosissani kirkosta eroamista. Se on monimutkainen asia. Teini-ikäisenä olin seurakuntanuori ja aina halukas kyseenalaistamaan. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä pohdin paljon uskontoa ja suhdettani siihen. Olen aina ajatellut, että kaikki uskonnot etsivät samaa Jumalaa. Jeesusta olen pitänyt vertauskuvana. Olen ajatellut, että ihmisten on helpompi ymmärtää armo ja syntien anteeksianto, jos sitä kuvaamaan sepitetään tarina Jumalan pojasta, joka tulee maan päälle.
Viimeiset vuodet olen yrittänyt muuttaa kirkkoa. Olen ajatellut, ettei se saa luisua konservatiivisille ääriuskovaisille. Olen toivonut sen muuttuvan tasa-arvoiseksi (mm. homokysymyksessä) ja maallisemmaksi. Nykyään koko "Jumala"-sana kalskahtaa korvaani. Korvaisin sen mielummin "hyvyydellä" tai "ihmisten välisellä yhteydellä". Olen suunnitellut, että haluan kirkollisen siunaamisen avioliitolleni. Onko järkevää toivoa kirkollista siunaamista, jos toivon, ettei siunaamisessa esiintyisi kertaakaan sanoja "Jumala", "Jeesus" tai "Raamattu", eikä siihen sisältyisi Raamatunlukua tai kristillistä musiikkia?
Raamattu tuntuu ajaneen aikansa ohi. Se on varmasti pyrkinyt ja onnistunutkin luomaan tasa-arvoa ja rakkautta ilmestyessään. Nyt, ollessaan n. 2000-vuotias, se kääntyy alkuperäistä sanomaansa vastaan. Siitä poimitaan epäolennaisuuksia. Se ei tietenkään ole Raamatun vika, vaan sitä lukevien ihmisten.
Ihanteellisessa kirkossani ei siis puhuttaisi Jumalasta, Jeesuksesta eikä Raamatusta. Se tekisi edelleen samaa hyvää työtänsä lasten, nuorten ja vanhusten kanssa ja tarjoaisi kaikille paikan, johon tulla olemaan osa yhteisöä. En kaipaa Jumalaa, joka huolehtii asioista puolestani ja jolle olen vastuussa. Tahdon olla vastuussa itsestäni, huolehtia ympäristöstäni ja saada itse aikaan hienoja asioita elämässäni. Ajatus taivaasta on kammottava: en halua tuhlata elämääni ajatellen jotain tulevaa, joka on paljon parempaa kuin tämä. Elämä menee sillä tavalla hukkaan. Keskustelin yhtenä päivänä pitkään baptistin kanssa, joka kysyi, haluanko kuolemani jälkeen taivaaseen vai helvettiin. Vastasin, etten usko niihin. Kotona tajusin, että mielummin menisin kai helvettiin, jos kaikki rakkaanikin olisivat siellä. Kurjaa kai se vieraiden kanssa taivaassa olisi möllötellä.
Ymmärrän, että moni ihminen tarvitsee ajatusta Jumalasta. Se on tuonut turvaa minullekin. Nyt olen vain ajatellut niin paljon, ettei se tunnu enää oikealta. Se on liian yksinkertaista. Myönnän, ettei ihminen pysty itsenäiseen ajatteluun. Siihen vaikuttaa aina ympäristö. Se pätee kaikkiin, uskoviin ja ei-uskoviin. Esimerkiksi Homoilta ja Älä alistu -kampanja ovat varmasti tehneet näkemyksistäni tiukempia. En kestä sitä, että mitään Suomen lainsäädäntöön liittyvää perustellaan Raamatulla. Politiikassa ei pitäisi toimia puolueen, jonka argumentoinnin pohjana on Raamattu. Nykyään tiedetään, ettei maapallo ole litteä. Raamattua ei ole päivitetty yhtä ahkerasti kuin tiedettä. Näiden ympäristötekijöiden ja oman ajatuksenkulkuni vallitessa en pysty uskomaan persoonalliseen Jumalaan.
Se, miksi harkitsen kirkosta eroamista, liittyy oikeastaan siihen, etten koe minulla olevan oikeutta viedä uskoa niiltä, jotka sitä tarvitsevat. En hyväksy naispappeuden vastustajia, homofoobikoita, lähetystyötä ja monia muita asioita, jotka kirkkoa mielestäni vaivaavat. Siksi olen yrittänyt muuttaa kirkkoa yleishumaaniseksi laitokseksi, joka tekee hyvää. Tällä tavoitteellanihan veisin kirkolta sen, mikä niin monille on tärkeää. Kristinuskoon kuuluvat Jumala ja Jeesus ja se on miehen valtaa korostava uskonto. Yksi perusta kristinuskolle on se, että ihmisen ei tule tietää hyvää ja pahaa, vaan luottaa Jumalaan. Minä haluan tietää hyvän ja pahan. Jos en allekirjoita uskontoa, minun on lähdettävä.
Muiden samoin ajattelevien olisi tehtävä samoin. Silloin kirkkoon voisivat jäädä ne, joille se perinteisine arvoineen on tärkeä. Jos kaikki "tapauskovaiset" jättäisivät kirkon, samoilla rahoilla voitaisiin perustaa se yleishumaaninen laitos, joka tekee hyvää.
Tällä hetkellä kirkko kuitenkin on se, joka tarjoaa päiväkerhoja, nuorisoiltoja, parisuhdeterapiaa ja köyhäinapua. Haluaisin tukea tätä, mutta en voi tietää mihin kirkollisveroni menee.
Olen käynyt jo kerran Eroa kirkosta -sivustolla, mutten ole painanut nappia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti