On myönnettävä, että kaikki vähäinen nationalismini liittyy ja on aina liittynyt jääkiekon MM-kisoihin, Antero Mertarantaan ja "Ihanaa, leijonat, ihanaa" -biisiin. Onhan se noloa. Olen siis kaikkea muuta kuin isänmaallinen ihminen, mutta lätkän MM-kisat (varsinkin lapsena Soran kanssa katsottuna) ovat aina herättäneet suuria tunteita.
Kun sunnuntai-iltana seurasin finaalia kaveriporukalla Tampereen Keskustorin reunamilla baarissa, oli tunnelma katharttinen. Ennen peliä olin varma, että Ruotsi voittaa pelin. Uskoin niin vielä toisen erän jälkeen ja vielä 3-1 -tilanteessa oletin Ruotsin kirivän ohi. Moni muukin oli samoilla linjoilla: "Pessimisti ei pety." Pelin viimeiset kymmenen minuuttia olivat uskomattomat. Kun viimeisillä minuuteilla oli selvää, että Suomi voittaa maailmanmestaruuden, tunne oli puhdas riemu. En tiedä, olenko kokenut vastaavaa yhtä suurta hetkellistä riemua aikaisemmin. Vastaava tunne saattoi olla kuvioissa silloin, kun pääsin Nätylle. Jälkeen päin tuntuu käsittämättömältä, että voin edes verrata kouluun pääsyä siihen, että muutama poika luistelee hyvin ja kuljettaa mustan mokkulan tarpeeksi monta kertaa tietyn viivan yli.
MM-kisat siis symboloivat väistämättä jotakin paljon suurempaa. Näin ajatteli selvästi moni muukin: kun pelin jälkeen ryntäsimme Keskustorille, oli se jo täynnä hurraavia ihmisiä. Suihkulähde oli täyttynyt uimareista ja autot ajoivat pitkin Hämeenkatua. Töötit soivat ja liput liehuivat. Tunnin sisällä Keskustorilla oli enemmän ihmisiä kuin olen siellä koskaan aiemmin nähnyt. Tuntui siltä, että koko Tampere on tullut mukaan yhteiseen spontaaniin juhlaan.
Aamulla luin siitä, miten ulkomaalaisia oli uhkailtu ja ruotsalaisia hakattu. Suomen voitto oli tietysti voitto myös perussuomalaisille. Samalle keväälle sattui kaksi jytkyä. Me-henki ajaa Te-hengen pois. Ajattelin, että minun pitäisi olla yksi niistä voittoa vastustavista älyköistä, jotka ymmärtävät, että tästä seuraa pelkkää paskaa ja ääliöt reuhaavat kännissä.
En ole älykkö. Olen tunneihminen. Sunnuntai-iltana olin onnellinen monen muun onnellisen kanssa. Tuntemattomat olivat yhden illan ajan samaa perhettä. Kaikki tuntui mahdolliselta. Yksi ihana hetki oli se, kun löysin Soran väkijoukosta. Tuntui siltä, että yhteinen toiveemme oli vihdoin toteunut. Koska Leijonat pystyivät voittamaan niin monen vuoden odotuksen jälkeen, ehkä mekin pystymme kaikkeen, mihin tässä elämässä pyrimme, vaikka siihen menisi vuosia. Positiivisia tunteita on tässä maailmassa niin vähän, etten halua lähteä moralisoimaan niitä. Tuntuu, miltä tuntuu. Ja nyt tuntui hyvältä.
Nyt tilanne on tietysti mennyt jo ohi ja on helppo muistella kaikkea sitä pahaa, mitä voitosta seurasi. Onhan se paskaa, mutta idiootit ovat idiootteja muinakin päivinä. Ruotsalaiset olisivat varmaankin saaneet samalla tavalla turpaansa, jos finaalissa olisi tullut tappio.
Riemu on harvinainen tunne. MM-jääkiekon voitto on harvinainen tapaus. Se herättää pitkään nostalgiaa. Tasaisessa elämässä se on korkea huippu. "Muistatteko, kun Suomi voitti maailmanmestaruuden? Vittu mikä fiilis!!!" Ei täällä liikaa iloita. Sunnuntai-iltana minä en nähnyt vihaa missään. Ehkä tuurini oli hyvä, mutta olisin ehdottomasti olettanut, että torilla ollut pyöräni olisi paiskottu rikki siinä hulinassa. Sitä ei ollut edes kaadettu. Kiitos, ystävät.
